Elämää, pelejä ja pelielämää eli: kuinka lakkasin olemasta ylikriittinen ja löysin sisäisen pelaajani…
Teksti: Marko Mäkelä, kirjastovirkailija, Tampereen kaupunginkirjasto
Se oli 9.7.2020 kun marssin elektroniikkaliikkeeseen ja sanoin: ”Ostaisin Playstation 4 Pro-pelikonsolin, kiitos” eikä sen jälkeen mikään enää ollut entisellään.
Ennen tätä elämää mullistanutta tapahtumaa olin viimeksi pelaillut elektronisia pelejä 1990-luvun loppupuolella. Ensimmäisenä pelilaitteena minulla oli Commodore 64 ja sillä Football Manager oli se peli jonka parissa vierähti tunti jos toinenkin elämästä niin yksin kuin yhdessä kavereidenkin kanssa. Sitten kotiin hankittiin ensimmäinen PC-pöytäkone ja sen myötä tutuiksi tuli mm. Tomb Raider, Doom, Duke Nukem ja Blade Runner -pelit ja nämä niinikään lohkaisi lukuisia tunteja nuoren pojan vapaa-ajasta, jopa niinkin että sitten vaan jossain vaiheessa iski ”ähky” ja kyllästyminen koko pelailuun ja muut harrastukset vei mennessään niin, että pelit jäi osaltani menneisyyteen ja muuttui osaksi nostalgisia nuoruusmuistoja.
Mutta mikä sitten sai nyt jo aikuiseksi kasvaneen miehen muuttamaan mieltään ”Ja minähän en ikinä enää kyllä pelaile saati aio mitään pelikonsolia ainakaan hankkia!”-ajattelusta siihen pisteeseen, että Playstation-konsoli löysi tiensä kotiini? Syitä tähän oli aika tarkalleen kaksi: vallitseva korona-aika sekä yhden parhaimman ystäväni suorittama jatkuva aivopesu.
Peli-intoilun taustat: koronaa ja aivopesua!
Ystäväni jatkuva peli-intoilu seurasi mukana keskusteluissamme ja kuuntelin aina sujuvasti kun hän hehkutti milloin mitäkin peliuutuutta josta minulla ei ollut oikeastaan käsitystäkään. Pikkuhiljaa tuo into sitten alkoi myös tarttua väkisin itseenikin ja fanaattisen ehdoton ”Ei ikinä!” alkoi muuttua ”No joo, voisihan sitä ehkä joskus pelailuakin kokeilla”-muotoon, mutta ei kuitenkaan vielä konkretiaksi asti. Kunnes sitten saapui Covid-19 ja koko maailma muuttui niin ympärillä kuin yksilötasollakin. Omat entiset harrastukseni jäi ja yhtäkkiä huomasin olevani tyhjän päällä niin että ei ollut mitään millä vapaa-aikaansa täyttäisi ja tässä oli sitten otollinen hetki kallistaa kunnolla korvaansa ystävän pelijutuille ja lopullinen sinetti oli vastikään ilmestyneen The Last of Us Part II -pelin hehkuttaminen niin, että kuin salama kirkkaalta taivaalta iski suuri kiinnostus päästä kokeilemaan itsekin, että mitäs tämä nyt oikein on kun niin kovin ylistetään. Ja niin pääsemme tuohon mainittuun kesäiseen päivään jolloin pitkällisen alitajuisen kypsyttelyn seurauksena, mutta lopulta kuitenkin lähes hetken mielijohteesta tuli suunnattua askeleet kohti elekrotiikkakauppaa ja elämäni ensimmäinen pelikonsoli sai luotani uuden kodin.
Ensimmäinen pelaamani peli uudella Playstationilla oli tuon mainitun The Last of Us -pelin ensimmäinen osa ja tuo lukuisia pelialan palkintoja voittanut sekä kriitikoiden lisäksi myös suuren pelaavan yleisön rakastama peli olikin sellainen elämys että se vei totaalisesti mennessään ja se nuorena herännyt ihastus pelaamiseen ja pelimaailmoihin muuttui lähestulkoon rakkaudeksi ensisilmäyksellä. Samalla sai huomata kuinka pelimaailma oli kokenut mullistavia muutoksia 1990-luvun loppuvuosista 2020-luvulle tultaessa. Palikkamaisten grafiikoiden tilalla oli nyt realistisenoloisia hahmoja ja pelkän toiminnan sijaan peleissä panostettiin nyt myös ihan eri tavalla tarinasisältöihin ja pelaaja vedettiin kokonaisvaltaisesti mukaan pelimaailmaan, ei enää pelkästään taito- vaan myös tunnetasolla ja kokemus oli, ja on edelleen, uudelleen aloittelevalle pelaajalle erinomaisen hieno ja mullistava eikä näinollen tarvitse yhtään ihmetellä konsolipelaamisen suurensuurta maailmanlaajuista suosiota.
Mainitun pelin jälkeen olen uppoutunut pelaamiseen ja pelikulttuuriin lapsenomaisella innolla uusia pelejä jatkuvasti testaten, omia kiinnostuksen kohteitani eri peligenrejen (toimintaräiskintä, tasoloikat, urheilupelit, roolipelit, pulmapelit, tarinapelit…) joukosta seuloen, pelitaitojani kehittäen sekä ylipäätään pelikulttuuria haltuunottaen itseäni pelaamalla sivistäen.
Oman tien kulkemista pelaajana
Pelaajana olen tähän asti ollut ”oman tieni kulkija” eli pelailen siis pääasiassa yksinpelejä, mutta mukaan on mahtunut myös pari hienonhienoa yhteistyöpeliä kaverin kanssa. A Way Out sekä vuoden 2021 peliksi valittu It Takes Two tarjoilivat hienoja yhteisiä pelihetkiä samalta sohvalta kaverin kanssa pelaten ja nämä pelit avasi myös jälleen uuden puolen pelikulttuurin yhteisöllisyyttä ajatellen.
Vuoden 2021 lopussa liityin myös Playstation+ -jäseneksi. Tämä on maksullinen palvelu, joka tarjoaa joka kuukausi uusia ilmaispelejä sekä mahdollistaa myös verkkomoninpelaamisen – eli avaa ovet juuri niihin maailmoihin mitkä on monille pelaajille juurikin Se juttu koko pelaamisessa. Itse en vielä ole tähän pelaamisen osa-alueeseen kunnolla uppotunut eli mm. klassisia Call of Duty -sotapelejä on vielä toistaiseksi tullut pelattua ihan itsekseen ja ultimaattisista urheiluklassikkopeleistä mm. NHL-pelisarjaankin toistaiseksi ainoa kosketukseni on PC-ajoilta NHL 98 -pelin kautta eli aivan taatusti tuokin maailma loksauttaa leuat kun jossain vaiheessa siihen tulen tutustumaan.
Peliosaamisen soveltamista kirjastotyössä
Pelit ja pelaaminen on nyt siis elämässäni taas vahvasti mukana uutena ja upeana asiana ja tämä maailma tarjoaa lähestulkoon päivittäin jotain uutta joko konkreettisesti pelaamalla tai pelimaailman uutisia ja tapahtumia seuraamalla. Myös konkreettisesti työrintamallani pelimaailman uudenlainen haltuunotto on avannut aivan uusia ovia ja näkökulmia. Työssäni olen tehnyt kirjastoon aineistovalintaa elokuvien sekä myös konsoli- ja lautapelien osalta jo useita vuosia ja aiemmin pelien osalta oli hyvin vahvasti ennakkojuttujen ja arvosteluiden sekä kuvaustekstien varassa, mutta nyt kun omaa myös henkilökohtaista kosketuspintaa peleihin aivan eri tavalla, on valintatyönkin tekeminen ihan eri tasolla ja myös kiinnostuskin on erilaista kun työ on muuttunut samalla myös vahvasti uudeksi hienoksi ja rakkaaksi harrastukseksi.
Ja yksi hyvin vahva ja konkreettinen peliharrastuksen uudelleenaloittamisesta johtuva näkyvä ja tuntuva uusi hieno juttu on myös tämä, että juuri sinä siellä luet nyt minun kirjoittamaani peliaiheista tekstiä ”Hyvä peliliike” -projektityön merkeissä eli ilman peliharrastustani en olisi tätäkään tekstiä kirjoittanut.
Loppuyhteenvetona voisi todeta kenties peleihin ja pelaamiseen kriittisesti suhtautuville ja ”Pelit ei ole kyllä yhtään minun juttuni”-ajatusmallin omaaville lukijoille ja kollegoille, että antakaa mahdollisuus ja kokeilkaa. Ette välttämättä löydä peleistä ja pelaamisesta itsellenne uutta harrastusta, mutta ette taatusti myöskään kokeilemalla mitään menetäkään ja parhaimmassa tapauksessa teillekin aukenee ihan uusi ihmeellinen maailma. Eli rohkeasti vaan mukaan vaikkapa tämän meidän ”Hyvä peliliike”-hankkeemme tapahtumiin osallistumalla ja pelikulttuuriin kauttamme tutustumalla!
Löydä oma polkusi ja oma pelitarinasi, tervetuloa mukaan. Pelailemisiin!
Marko Mäkelä
Kirjastovirkailija
Tampereen kaupunginkirjasto, pääkirjasto Metso