Pirkko Lindberg: Nekalan konttikirjaston tarina 2020

Kuva Nekalan kirjaston hyllyistä.

Tampereen kirjasto- ja kansalaisopistoyksikön johtaja Pirkko Lindberg kertoo omin sanoin tässä blogikirjoituksessa Nekalan konttikirjaston tarinan. Vaikka puhummekin konttikirjastosta, eksaktisti kyseessä on siirtokelpoisista moduuleista koottu uudenlainen kirjastoratkaisu. Tarina on kuitenkin tärkein ja se on hieno!

I have a dream – minulla oli unelma. Sanon oli, koska nyt se unelma on toteutumassa, ainakin pienillä askelilla. Olen ollut mukana toteuttamassa kirjastoelämäni aikana reilua kahtakymmentä uutta kirjastorakennusta tai niiden muutosta. Olen saanut ideoida ja esittää arkkitehdeille näkemyksiäni ja toiveitani aina uudestaan ja uudestaan. Arkkitehtejä on ollut melkein yhtä paljon kuin kirjastojakin. Toisten kanssa on sujunut hyvin, toisten kanssa ei aina niin hyvin. Kollegat maailmalta ja Suomesta ovat käyneet ihastelemassa suomalaista kirjastoarkkitehtuuria ja kirjastoja kautta aikain, ja ihailtavaa niissä riittääkin. Ympäri Suomea on upeita kirjastoja kyllä, onhan Suomen kirjastolaitos yksi maailman parhaita, sitä ei kai kukaan kiistä.

Mutta yhtä suuri on kuitenkin aina arkkitehtien hämmästys, kun olen kertonut heille, että kaipaan värejä! Ei valkoisia hyllyjä (vaikka ne ovatkin ehkä valon ja muun kannalta parhaat), ei harmaita lattioita (vaikka ne ovatkin puhdistuksen kannalta käytännölliset), ei valkoisia seiniä. Väriä, hassuttelua, leikkisyyttä, elämää. Sitä minä olen kaivannut Suomen kirjastoihin. Mattoja (siivoojat ei tykkää), verhoja (keräävät pölyä), isoja pehmoja (ei kestä käytössä, epähygieenista) hassuja huonekaluja (epäkäytännöllisiä). Arkkitehdit katsovat minua kuin puusta pudonutta ja miettivät, että taitaa olla mummo seonnut.

Peli Nekalan kirjaston pöydällä.

Suomalainen kirjastoarkkitehtuuri on, anteeksi nyt vaan, aika ankeaa välillä. Kuvaisin sitä sanalla vakava. Se on skandinaavista, hillittyä, selkeää ja eleetöntä. Muutama väripilkku valkoisen, mustan ja harmaan sekaan ja ”sehän tuo jo kivasti väriä ja eloa tilaan”. Kuntien ja kaupunkien hankintakanavat suosivat eräitä isoja kalustetoimittajia ja se näkyy. Melkein kaikista uusistakin kirjastoista löytyy samat tuolit, lastenkalusteet, pöydät ja ”muutamana väripilkkuna” muovinen keinu tai koira.

Seinäjoen kirjasto lähes räjäytti suomalaisen kirjastoarkkitehtuurin värikkäillä pikkutaloillaan ja tarinalla, jonka pohjana oli lastenkirja. Kokolattiamattoja, luolia ja reikiä seinässä. Se oli lähes ennennäkemätöntä ja uutta. Mutta arkkitehdit olivatkin kuuluisat ja kalliit pääkaupunkiseudun gurut, joiden kanssa minäkin pääsin reissuun ottamaan mallia maailmalta. Arkkitehtien valinnassa valitettavasti raha puhuu. Jos kunnalla on varaa maksaa kallis ja nimekäs arkkitehti, on tuloskin sen mukaista. Jo löytyy leikkisyyttä ja väriä. Onnittelen Seinäjokea rohkeasta teosta uudistaa suomalaista kirjastoarkkitehtuuria.

Pöytä ja tuoleja Nekalan kirjastossa.

Kirjasto on kansan olohuone. Näin sanottiin jo 1990-luvun alussa. Mutta miksi ne sitten usein näyttävät toimistoilta? En minä haluaisi astua kotonani harmaan muovilattian päälle ja istahtaa epämukavaan vakiotoimittajan tuoliin valkoisen pöydän ääreen. Minä haluan elämää myös kotiin, ja samalla vähän kotia kirjastotilaan. Oma sisustustyylini olisi parhaimmillaan sekoitus englantilaista kartanoromantiikkaa ja hehkuvia värejä sekä ripaus kummallisuuksia, vintagea ja hassuja ja vanhoja asioita ja esineitä iloisessa sekamelskassa. Hillitty valkoinen skandinaavisuus ei ole minun juttuni, elämässäni täytyy olla värejä ja elettyä elämää. Ja tietysti aina vähän vaaleanpunaista. Ja nämähän ovat nyt tietysti vain henkilökohtaisia mielipiteitä, makuasioita, joista ei voi kiistellä.

No, urani loppumetreillä sain tutustua hollantilaisen arkkitehdin Aat Vosin kirjastokalustukseen, kun kollegat näyttivät kuvia Norjan matkalta. Valitettavasti en itse ole koskaan päässyt paikan päälle katsomaan Vosin kirjastoja, mutta sitäkin ahkerammin olen selannut kuvia ja tutkinut hänen ideoitaan ja inspiraation lähteitään.

Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että olen aina työskennellyt organisaatioissa, jotka ovat kannustaneet kansainvälisyyteen ja verkostoitumiseen. Tästä meneekin lämmin kiitos entisille ja nykyiselle työnantajilleni, jotka ovat ymmärtäneet, että yksi toiminnan kehittymisen kantava voima on toisilta oppiminen ja benchmarkkaus. Ne lukuisat kirjastotilat ja kirjastot, joita olen maailmalla nähnyt, ovat jokainen antaneet palasen omaan ajatteluuni. Idea sieltä, toinen täältä, ja joistakin se ”ei ainakaan tollasta meille”. Etelä-Afrikan IFLA-konferenssissa vuonna 2015 eteläafrikkalainen arkkitehtitoimisto Tsai Design Studio kertoi konttikirjastoista, joita he ovat suunnitelleet Afrikkaan ja muualle maihin, joissa kiinteiden kirjastojen rakentaminen ei tule kysymykseen. Tässä oli taas yksi ahaa-elämys ja ajatus siitä, että voisiko tuollaista harkita myös Suomeen. Vaikka vuosia kului niin ajatus iti jossakin takaraivossa.

Nekalan kirjaston julkisivua ja seinään maalattua taidetta.

Kontteja kyllä on asetettu koulu- ja päiväkotikäyttöön jo aiemminkin, mutta kirjastona tällaista siirtokelpoista vuokrakonttia ole Suomessa aiemmin rakennettu. Kun Nekalan kirjasto piti lakkauttaa vuonna 2018 kaupungin säästövelvoitteiden vuoksi niin minä olin se, joka tämän ehkä huonon idean ilmoille heitti. No, tuosta episodista on jo aikaa ja puolustelen ja lohdutan itseäni sillä, että rakenteellisia säästöjä haettiin. Nekala on yksi pienimpiä kirjastoja verkossamme ja melko lähellä kuitenkin sijaitsevat Härmälän kirjasto sekä Sampolan aluekirjasto. Mutta kirjaston lakkautus ei tietenkään mennyt päättäjien taholta läpi, ja hyvä niin.

Kontti-idean heitin sitten Tilakeskukseen joskus vuoden 2018 lopulla, ja melko nopeasti siellä alkoivatkin pyörät pyöriä tämän hankkeen hyväksi. Saimme myös asiasta innostuneen arkkitehdin joukkomme, joka bongaili konttikahvilaa Helsingistä ja ideoi kanssamme. Toive värikkyydestä ja ”jostain ihan muusta” sanottiin ääneen.

Nalle ja pehmeitä sisustuselementtejä kirjastossa.

Nyt Nekalan pikkuruinen konttikirjasto on valmis. Järjestimme Tampereen kaupunginkirjaston kokoelmapäällikkö Maarit Helénin kanssa yhteistyössä yliopiston arkkitehtiosaston kanssa arkkitehtikilpailun opiskelijoille konttikirjaston sisustuksen suunnittelusta. Maarit oli tässä se moottori ja vetäjä, jotta kilpailu toteutui. Juuri ennen koronaa kävimme yliopistolla esittelemässä ideoitamme ja kilpailun sisältöä sekä tietysti kuvia Aat Vosin kirjastoista, sekä myös joistakin muista ulkomaisista vähän erilaisista kirjastoista. Jälleen tuli tunne, että opiskelijat katsoivat meitä kuin jotain avaruusolioita. Maaritin kanssa sanoimme keskenämme, että saapas nähdä, innostusta ei oikein tuntunut yleisössä olevan. Yksi opiskelija kysyi, voidaanko käyttää Aallon kalusteita. No, – ei voida, ajatteluin mielessäni, mutta sanoin vain jotain, että ehkä haemme nyt jotain uuttaa Aallon sijaan.

Nyt kukaan älköön loukkaantuko. Meillä on upeita Aallon kirjastoja Suomessa kuten Rovaniemi ja Seinäjoen ”vanha puoli”, mutta me emme nyt hakeneet aaltomaisuutta. Aalto on klassikko ja niin ovat nämä kirjastotkin, varsinkin Rovaniemi. Sellaisena se myös pysyköön omassa kauneudessaan. Niihin eivät sovi hassut huonekalut tai värikkäät vintagematot. On myös upeita kirjastoja kuten Metso, Oodi, Turun pääkirjasto jne, mutta en nyt puhu niistä. Ne ovat omanlaisiaan ja upeita luomuksia. Mutta Nekalaan haettiin nyt uutta, sellaista mitä ei suomalaisessa kirjastoarkkitehtuurissa ollut aiemmin nähty. Rouheutta, värejä, teollista twistiä.

Traktorihylly kirjastossa.

Odotimme kuin lapsi joulua arkkitehtikilpailun tuloksia. Mukana oli muutamia aika valloittavia ehdotuksia – yhdessä ehdotuksessa kaikki huonekalut tehtäisiin polkupyörän osista kierrätysmateriaaleja käyttäen. Sinällään raikas ja innovatiivinen idea, mutta valitettavasti ei kuitenkaan ihan kestävä kovassa kulutuksessa. Myös muita raikkaita ajatuksia onneksi oli. Mutta kuitenkaan yksikään ehdotus ei suoraan räjäyttänyt pankkia. Palkitsimme toki hyvät ehdotukset ja kilpailu saatiin päätökseen. Lopulta valitsimme yhden ehdotuksen, jonka pohjalta lähdettiin osittain toteuttamaan Nekalan kirjastoa.

Hyllyjen ja seinien värit tulivat arkkitehtikilpailuun osallistuneen Amanda Luukkosen ehdotuksen pohjalta, muuten sisustus on Maarit Helénin ja minun suunnittelema. Hyllyt on onnistuneesti toteuttanut Amandan piirustusten perusteella Tampereen kaupungin puutyöverstas. Amanda piirsi kyllä kalusteet paikoilleen pohjakuvaan, mutta Maarit ja minä valitsimme ne huonekaluliikkeitä kierrellen, nettiä selaten ja omia mielikuviamme toteuttaen.

Työpiste, tietokone, näyttö ja tuoli kirjastossa.

Hauskojen ja kestävien sekä värikkäiden lasten kalusteiden löytäminen ei ole helppoa. Niitä ei vain yksikertaisesti ole saatavilla, ainakaan Suomesta. Siltä osin hanke jäi vähän vaisuksi, mutta löysimme kuitenkin pohjoismaista designia olevat kestävät kalusteet. Tilakin on todella pieni emmekä ehtineet käyttää myöskään enempää aikaa niiden etsintään. Tässä olisi tilausta suomalaisille suunnittelijoille: Tehkää lapsille värikkäitä, kestäviä ja hauskoja mutta käytännöllisiä kalusteita! Ikeakaan ei nyt tässä auttanut.

Aikuisten puolella ajatus lähti ensin kierrätyskalusteista, mutta valitettavasti ne eivät täytä paloturvallisuus- ja kestävyysvaatimuksia, joita kuitenkin tulee julkisessa rakentamisessa toteuttaa. Vuokrakonttiin ei myöskään saa tuoda kierrätyskalusteita mielellään. Niinpä valitsimme suomalaisen valmistajan nojatuolit, toisesta liikkeestä pöydän ja kolmannesta tuolit. Matot täydentävät kokonaisuutta. Traktoripöydät edustavat hulluttelua ja ”ei aina niin vakavaa” -teemaa. Rahit ovat käytännöllisiä ja istuimia tarvitaan joka tapauksessa. Näihinkin olisimme valinneet erilaisia ja värikkäämpiä kankaita, mutta ne eivät taas täyttäneet julkiskalusteiden laatuvaatimuksia tai sitten yksikertaisesti haluamamme kangas oli loppu. Kompromisseja on siis täytynyt tehdä. Eihän tästä ihan Aat Vosia tullut, mutta palanen mummolaa ja kotia kuitenkin. Lisäksi kirjasto on mielestämme hyvin Nekalaan ja sen ympäristöön sopiva, asukkaiden oma monitoimitila, joka kodinomaisella sisustuksellaan houkuttelee paitsi kokoontumaan myös pitämään yhdessä huolta kirjastosta. Yhteisöllinen Nekalan olo- ja työhuone, jossa tietysti pieni mutta kattava aineistokokoelma ja palvelut pelaavat. Omatoimisuus tarkoittaa sitä, että ovi on avoinna omalla kirjastokortilla ja pin-koodilla laajoilla aukioloilla.

Palanen unelmaani on täyttynyt. Tämä jää (luultavasti) viimeiseksi kirjastoprojektikseni ja se on juuri se paras juttu tässä. Sokeri pohjalla, mansikka lihapullan päällä tai jotain sinnepäin. Sain kirjaston, joka ei ole ihan kataloogista eikä niin vakava. Elämässä pitää olla pinkkiä, kuohuvaa ja vähän rosoa. Sellainen on mielestäni Nekalan kirjasto.

Kuva Nekalan kirjaston julkisivusta.

Teksti: Pirkko Lindberg
Kuvat: Eva Kallioranta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *