Tampereen kirjasto- ja kansalaisopistoyksikön johtaja Pirkko Lindberg kertoo omin sanoin tässä blogikirjoituksessa Nekalan konttikirjaston tarinan. Vaikka puhummekin konttikirjastosta, eksaktisti kyseessä on siirtokelpoisista moduuleista koottu uudenlainen kirjastoratkaisu. Tarina on kuitenkin tärkein ja se on hieno!
I have a dream – minulla oli unelma. Sanon oli, koska nyt se unelma on toteutumassa, ainakin pienillä askelilla. Olen ollut mukana toteuttamassa kirjastoelämäni aikana reilua kahtakymmentä uutta kirjastorakennusta tai niiden muutosta. Olen saanut ideoida ja esittää arkkitehdeille näkemyksiäni ja toiveitani aina uudestaan ja uudestaan. Arkkitehtejä on ollut melkein yhtä paljon kuin kirjastojakin. Kollegat maailmalta ja Suomesta ovat käyneet ihastelemassa suomalaista kirjastoarkkitehtuuria ja kirjastoja kautta aikain, ja ihailtavaa niissä riittääkin. Ympäri Suomea on upeita kirjastoja kyllä, onhan Suomen kirjastolaitos yksi maailman parhaita, sitä ei kai kukaan kiistä.
Mutta yhtä suuri on kuitenkin aina arkkitehtien hämmästys, kun olen kertonut heille, että kaipaan värejä! Ei valkoisia hyllyjä (vaikka ne ovatkin ehkä valon ja muun kannalta parhaat), ei harmaita lattioita (vaikka ne ovatkin puhdistuksen kannalta käytännölliset), ei valkoisia seiniä. Väriä, hassuttelua, leikkisyyttä, elämää. Sitä minä olen kaivannut Suomen kirjastoihin. Mattoja (siivoojat ei tykkää), verhoja (keräävät pölyä), isoja pehmoja (ei kestä käytössä, epähygieenista) hassuja huonekaluja (epäkäytännöllisiä).
Suomalainen kirjastoarkkitehtuuri on usein skandinaavista, hillittyä, selkeää ja melko eleetöntä. Kuntien ja kaupunkien hankintakanavat suosivat eräitä isoja kalustetoimittajia ja se näkyy. Melkein kaikista uusistakin kirjastoista löytyy samat tuolit, lastenkalusteet, pöydät ja ”muutamana väripilkkuna” muovinen keinu tai koira.
Seinäjoen kirjasto lähes räjäytti suomalaisen kirjastoarkkitehtuurin värikkäillä pikkutaloillaan ja tarinalla, jonka pohjana oli lastenkirja. Kokolattiamattoja, luolia ja reikiä seinässä. Se oli lähes ennennäkemätöntä ja uutta. Mutta arkkitehdit olivatkin kuuluisat ja kalliit pääkaupunkiseudun gurut, joiden kanssa minäkin pääsin reissuun ottamaan mallia maailmalta. Onnittelen Seinäjokea rohkeasta teosta uudistaa suomalaista kirjastoarkkitehtuuria.
Kirjasto on kansan olohuone. Näin sanottiin jo 1990-luvun alussa. Mutta miksi ne sitten usein näyttävät toimistoilta? En minä haluaisi astua kotonani harmaan muovilattian päälle ja istahtaa epämukavaan vakiotoimittajan tuoliin valkoisen pöydän ääreen. Minä haluan elämää myös kotiin, ja samalla vähän kotia kirjastotilaan. Oma sisustustyylini olisi parhaimmillaan sekoitus englantilaista kartanoromantiikkaa ja hehkuvia värejä sekä ripaus kummallisuuksia, vintagea ja hassuja ja vanhoja asioita ja esineitä iloisessa sekamelskassa. Hillitty valkoinen skandinaavisuus ei ole minun juttuni, elämässäni täytyy olla värejä ja elettyä elämää. Ja tietysti aina vähän vaaleanpunaista. Ja nämähän ovat nyt tietysti vain henkilökohtaisia mielipiteitä, makuasioita, joista ei voi kiistellä..
No, urani loppumetreillä sain tutustua hollantilaisen arkkitehdin Aat Vosin kirjastokalustukseen, kun kollegat näyttivät kuvia Norjan matkalta. Valitettavasti en itse ole koskaan päässyt paikan päälle katsomaan Vosin kirjastoja, mutta sitäkin ahkerammin olen selannut kuvia ja tutkinut hänen ideoitaan ja inspiraation lähteitään.
Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että olen aina työskennellyt organisaatioissa, jotka ovat kannustaneet kansainvälisyyteen ja verkostoitumiseen. Tästä meneekin lämmin kiitos entisille ja nykyiselle työnantajilleni, jotka ovat ymmärtäneet, että yksi toiminnan kehittymisen kantava voima on toisilta oppiminen ja benchmarkkaus. Ne lukuisat kirjastotilat ja kirjastot, joita olen maailmalla nähnyt, ovat jokainen antaneet palasen omaan ajatteluuni. Idea sieltä, toinen täältä, ja joistakin se ”ei ainakaan tollasta meille”. Etelä-Afrikan IFLA-konferenssissa vuonna 2015 eteläafrikkalainen arkkitehtitoimisto Tsai Design Studio kertoi konttikirjastoista, joita he ovat suunnitelleet Afrikkaan ja muualle maihin, joissa kiinteiden kirjastojen rakentaminen ei tule kysymykseen. Tässä oli taas yksi ahaa-elämys ja ajatus siitä, että voisiko tuollaista harkita myös Suomeen. Vaikka vuosia kului niin ajatus iti jossakin takaraivossa.
Kontteja kyllä on asetettu koulu- ja päiväkotikäyttöön jo aiemminkin, mutta kirjastona tällaista siirtokelpoista vuokrakonttia ole Suomessa aiemmin rakennettu. Kun Nekalan kirjasto piti lakkauttaa vuonna 2018 kaupungin säästövelvoitteiden vuoksi niin minä olin se, joka tämän ehkä huonon idean ilmoille heitti. No, tuosta episodista on jo aikaa ja puolustelen ja lohdutan itseäni sillä, että rakenteellisia säästöjä haettiin. Nekala on yksi pienimpiä kirjastoja verkossamme ja melko lähellä kuitenkin sijaitsevat Härmälän kirjasto sekä Sampolan aluekirjasto. Mutta kirjaston lakkautus ei tietenkään mennyt päättäjien taholta läpi, ja hyvä niin.
Kontti-idean heitin sitten Tilakeskukseen joskus vuoden 2018 lopulla, ja melko nopeasti siellä alkoivatkin pyörät pyöriä tämän hankkeen hyväksi. Saimme myös asiasta innostuneen arkkitehdin joukkomme, joka bongaili konttikahvilaa Helsingistä ja ideoi kanssamme. Toive värikkyydestä ja ”jostain ihan muusta” sanottiin ääneen.
Nyt Nekalan pikkuruinen konttikirjasto on valmis. Oikeastaan ne eivät ole kontteja, vaan siirtokelpoisia moduuleja, mutta puhumme silti konttikirjastosta. Järjestimme Tampereen kaupunginkirjaston kokoelmapäällikkö Maarit Helénin kanssa yhteistyössä Tampereen yliopiston arkkitehtiosaston kanssa arkkitehtikilpailun opiskelijoille konttikirjaston sisustuksen suunnittelusta, koska ajattelimme tätä kautta saavamme uusia ja nuorekkaita näkemyksiä kirjaston ilmeeseen. Maarit oli kirjaston puolelta tässä se moottori ja vetäjä, jotta kilpailu toteutui. Juuri ennen koronaa kävimme yliopistolla esittelemässä ideoitamme ja kilpailun sisältöä sekä tietysti kuvia Aat Vosin kirjastoista, sekä myös joistakin muista ulkomaisista vähän erilaisista kirjastoista.
Nyt kukaan älköön loukkaantuko. Meillä on upeita Aallon kirjastoja Suomessa kuten Rovaniemi ja Seinäjoen ”vanha puoli”, mutta me emme nyt hakeneet aaltomaisuutta. Aalto on klassikko ja niin ovat nämä kirjastotkin, varsinkin Rovaniemi. Sellaisena se myös pysyköön omassa kauneudessaan. Niihin eivät sovi hassut huonekalut tai värikkäät vintagematot. On myös upeita kirjastoja kuten Metso, Oodi, Turun pääkirjasto jne., mutta en nyt puhu niistä. Ne ovat omanlaisiaan ja upeita luomuksia. Mutta Nekalaan haettiin nyt uutta, sellaista mitä ei suomalaisessa kirjastoarkkitehtuurissa ollut aiemmin nähty. Rouheutta, värejä, teollista twistiä.
Odotimme kuin lapsi joulua arkkitehtikilpailun tuloksia. Mukana oli monia valloittavia ehdotuksia ja todellakin uutta luovaa ajattelua, kuten olimme toivoneetkin – yhdessä ehdotuksessa esimerkiksi kaikki huonekalut tehtäisiin polkupyörän osista kierrätysmateriaaleja käyttäen.
Saimme paljon raikkaita ja innovatiivisia ehdotuksia, mutta valitettavasti yksikään ehdotus ei ollut suoraan toteutettavissa tiukasta toteutusaikataulusta johtuen. Opiskelijat olivat hyvin oivaltaneet Nekalan kirjaston idean ja ideoineet mm. kierrätyskalusteita ja kivoja tiloja rajaavia ratkaisuja. Ilolla palkitsimme hyvät ehdotukset, ja opimme myös itse paljon tästä ensimmäisestä järjestämästämme arkkitehtikilpailusta, jonka suurimmaksi haasteeksi osoittautui rakennuttajan antama tiukka aikataulu. Toteutukseen valitsimme yhden suunnitelman, jonka pohjalta lähdettiin toteuttamaan Nekalan sisustusta ja ulkoista ilmettä.
Sisustuksen värit tulivat pääosin Amanda Luukkosen ehdotuksen pohjalta ja samoin kalustuksen päälinjat. Hyllyt on onnistuneesti toteuttanut Amandan piirustusten perusteella Tampereen kaupungin puutyöverstas. Amanda piirsi kalusteet paikoilleen pohjakuvaan, mutta aikataulusyistä johtuen Maarit ja minä valitsimme ne huonekaluliikkeitä kierrellen, nettiä selaten ja omia mielikuviamme toteuttaen. Onneksi pystyimme myös toteuttamaan Amandan suunnitteleman rakennuksen ulkopuolella näkyvän huuhkaja-muraalin sekä Nekalan pimeitä iltoja valaisevan pinkin kirjasto-valomainoksen.
Hauskojen ja kestävien sekä värikkäiden lasten kalusteiden löytäminen ei ole helppoa. Niitä ei vain yksikertaisesti ole saatavilla, ainakaan Suomesta. Siltä osin hanke jäi vähän vaisuksi, mutta löysimme kuitenkin pohjoismaista designia olevat kestävät kalusteet. Tilakin on todella pieni emmekä ehtineet käyttää myöskään enempää aikaa niiden etsintään. Tässä olisi tilausta suomalaisille suunnittelijoille: Tehkää lapsille värikkäitä, kestäviä ja hauskoja mutta käytännöllisiä kalusteita! Ikeakaan ei nyt tässä auttanut.
Aikuisten puolella ajatus lähti ensin kierrätyskalusteista, ja Amandakin ideoi tilaan ”mummola-tyyliä”. Kierrätyshuonekalut eivät kuitenkaan täytä paloturvallisuus- ja kestävyysvaatimuksia, joita julkisessa rakentamisessa tulee toteuttaa. Vuokrakonttiin ei myöskään saa tuoda kierrätyskalusteita. Niinpä valitsimme suomalaisen valmistajan nojatuolit, toisesta liikkeestä pöydän ja kolmannesta tuolit. Matot täydentävät kokonaisuutta ja näin mummola-tyyliä saatiin toteutettua. Traktoripöydät edustavat hulluttelua ja ”ei aina niin vakavaa” -teemaa. Rahit ovat käytännöllisiä ja istuimia tarvitaan joka tapauksessa. Näihinkin olisimme valinneet erilaisia ja värikkäämpiä kankaita, mutta ne eivät taas täyttäneet julkiskalusteiden laatuvaatimuksia tai sitten yksikertaisesti haluamamme kangas oli loppu. Lisäksi kirjasto on mielestämme hyvin Nekalaan ja sen ympäristöön sopiva, asukkaiden oma monitoimitila, joka kodinomaisella sisustuksellaan houkuttelee paitsi kokoontumaan myös pitämään yhdessä huolta kirjastosta. Yhteisöllinen Nekalan olo- ja työhuone, jossa tietysti pieni mutta kattava aineistokokoelma ja palvelut pelaavat. Omatoimisuus tarkoittaa sitä, että ovi on avoinna omalla kirjastokortilla ja pin-koodilla laajoilla aukioloilla.
Palanen unelmaani on täyttynyt. Tämä jää (luultavasti) viimeiseksi kirjastoprojektikseni ja se on juuri se paras juttu tässä. Sokeri pohjalla, mansikka lihapullan päällä tai jotain sinnepäin. Sain kirjaston, joka ei ole ihan kataloogista eikä niin vakava. Elämässä pitää olla pinkkiä, kuohuvaa ja vähän rosoa. Sellainen on mielestäni Nekalan kirjasto.
Teksti: Pirkko Lindberg
Kuvat: Eva Kallioranta